Varmaan kaikista epäsäännöllisimmätkin lukijat ovat huomanneet, etten ole kirjoitellut pitkään aikaan. Syy on yksinkertainen. Olen ollut laiska ja saamaton blogini suhteen. En tiedä jaksanko (lue: muistanko) kirjoittaa kaikkea tapahtunutta.
Aloitetaan nyt vaikka siitä, että vietin tosiaan viikon Berliinissä. Asia, josta olisi voinut kirjoittaa vaikka viisi blogikirjoitusta. Lyhyesti: Matka oli silmiäavaava. Koin Berliinin sykkeen ja minulla oli todella se tunne, että olen tapahtumien keskellä. Koin, että Berliini pystyisi antamaan minulle kaiken sen mitä suurkaupungilta voisin toivoa. Koin monenlaisia elämyksiä. DDR-kortteleiden taiteilijoiden kuivuneiden maalien hajuja. Mauerpark-puiston elämäniloisen 60-lukulaisen hippitunnelman, jossa ihmiset hymyilivät toisilleen ja pystyivät toteuttamaan itseään, olemaan äärimmäisen luovia. Etelä-Kreuzbergin elävän hiphop-kulttuurin, jossa kadulla soi kovaäänisistä aito hiphop. Potsdamer Platzin, jossa yhtyy vanha- ja uusiarkkitehtuuri ennennäkemättömän harmoonisella tavalla. Klubielämän, jossa ei tunneta käsitettä väsymys tai aika. Näin Berliinin, jossa kaikki saavat olla aitoja. Berliinin, jossa ei tunneta käsitettä normaali. Berliinin, jossa jokainen päivä on seikkailu. Kaupunki, jossa eletään niinkuin jokainen päivä olisi viimeinen. Maailmanlopunkaupunki.
...
Sain myös autokouluni suoritettua ja lompakkoni paisui yhdellä upouudella kortilla. Inssi meni hyvin ja käteni rupesivat tärisemään, vasta kun sain kortin käsiini.
Huomenna aikasin lähden 3 päivän mittaiselle leirille BigBandin kanssa. Tarkoituksena on harjoitella kesäkuussa olevaa Jazz im Hofia varten. En ole kyllä silloin enää Saksassa (niin lähellä lähtöni on). Olen kuullut, että BigBandin leiri on hieman rennompi kuin kuoron leiri (jossa olin syksyllä). Se nähdään pian.
Lauantaina olin "serkkuni" konfirmaatiossa. Ensimmäiset puolitoista tuntia kirkossa olivat, noh tylsähköt. Mutta siirryimme pienen matkan päähän eräälle viinitilalle, jossa söimme maittavan ruoan. Tilaisuus oli aivan mahtava! Ei tietoakaan ahdistavasta hieman liian formaalisesta ateriasta, jossa kravatti hiertää kaulaa ja perse hikoaa. Ei yhtäkään reilun puolentunnin puhetta tai ahdistavia sukulaisia. Sen sijaan söimme ruokamme, vaihdoimme tummat housut shortseihin ja mekot toppeihin, nappasimme oluet jääkaapista ja menimme ulos nauttimaan aikaisestä kesästä. Osa istui pöydissä ja vaihtoivat kuulumisia, osa suuntasi kävelylle viinitilan ympäristöön, lapset leikkivät piilosta kartanon ympärillä ja loput (mukaan lukien minä) heittivät pitkäkseen lämpimälle ruoholle ja ottivat torkut. Viihdyimme viinitilalla aina iltaseitsemään asti. Jokin tässä teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin olevani osa perhettä. Sain kokea jotain uskomatonta. Mutta en tiedä itsekään tarkasti mitä se oli.
Aikani käy Saksassa vähiin. Tuntuu oudolta ajatukselta matkustaa Suomeen. Yhtä absurdilta kuin ajatus Saksasta viime syyskuussa (niin kauan siitä on). Olen rakentanut uuden elämäni tänne ja nyt minun pitää hylätä kaikki. Vaikka tiedän, että Saksa on lähellä ja tulen vierailemaan siellä säännöllisen epäsäännöllisesti, tiedän ettei se tule olemaan enää samanlaista.
Silti iloitsen Suomesta...
Tämä blogipostaus ei tarvitse kuvia.
